Artikkeli: Mietteitä kollektiivisuudesta

Yhdessä työskentelystä
Saatamme usein olettaa, että ‘yhteistyö’ tarkoittaa vain yhtä asiaa. Saatamme ajatella ryhmätyön yksinkertaisesti kategoriana apuraha-hakemuksissa, tai asetelmana joka puretaan kun varsinainen työtapa on määritelty. Vaihtoehtoisesti sitä voidaan ajatella ponnistuslautana pohtimaan, mikä tuo ihmisiä yhteen ja ajaa heitä erilleen luovassa projektissa. Me käsittelemme viimeistä määritelmää tässä artikkelissa.

Se, mitä yhdessä teimme – ja vieläkin teemme – on taiteeseen pohjautuvaa väitöskirjatutkimusta, projektia nimeltä Futuro. Camila Rosa on Futuron liikkeellepanija sekä suunnittelija, ja Arlene Tucker yksi kymmenestä taiteilijasta joka osallistui projektiin. Projekti tutkii muistojen narratiiveja sekä epälineaarisia näkemyksiä aikaan ja sen poliittisuutta/sosiaalisuutta. Voi sanoa, että projekti yrittää ymmärtää miten epälineaarinen aikakäsitys voi vaikuttaa meidän tapaamme lähestyä henkilökohtaisia muistoja, vaikuttaa taiteelliseen työskentelyyn sekä toimia kehyksenä ymmärtämään tämän päivän marginalisoivaa kapitalistista talousjärjestelmää.

Ryhmä on kokoontunut virtuaalisesti, tehnyt töitä yhdessä ja pohtinut luovien projektiemme jatkoa. Taiteilijoiden yhteen tuomisen lisäksi, kollektiivisen työn luonne on noussut mielenkiintomme kohteeksi.  Jokainen ryhmän jäsen tuo mukanansa oman käsityksensä yhteistyöstä, jotka kaikuvat meidän kaikkien menneitä kokemuksia opiskelusta ja työstä. Tietyt olosuhteet tarjoavat oman, tietyn metodinsa ryhmätyöhön, laittaen liikkeelle työn suuntia jotka tukeutuvat näihin kokemuksiin. Kollektiivin kokoontuessa, monialainen ja monikulttuurinen kokoonpano sisältää kirjon mielipiteitä ‘oikeasta tavasta’ tehdä ryhmätyötä, ja nämä käsitykset saattavat ajoittain törmätä.

Juuri tämä mahdollinen konflikti eri lähestymistavoissa ja hoivaamisen aie johdatti meitä tähän keskusteluun puhelimessa, Arlene ulkona koiransa kanssa Joutsassa ja Camila keittiössään Tampereella. Reflektoimme toiveita, tapahtumia ja paikkoja Futuroon liittyen. Camila ilmaisi haluavansa käsitellä opinnäytteessään kollektiivisuuden konseptuaalista muotoa. Se johdatti meitä pohtimaan, mitä kollektiivisuus meille tarkoittaa.

Miltä ‘kollektiivi’ näyttää?
Camila: Minulla on kai ollut eri lähtökohdat kollektiiviseen työskentelyyn riippuen projektista. Mutta tässä tutkimuksessa lähtökohtani oli tutkia kollektiivisuutta toistuvan yhteen tuomisen kautta, luoden olosuhteet joissa toisilleen vieraat ihmiset lähentyvät toisiaan toistuvasti. ‘Lähentyminen’ ryhmätyössä voi tarkoittaa montaa eri asiaa. Nyt ajattelen sen merkitsevän tutun tai kodikkuuden löytämistä toisessa. Tarkoitan lähentymisellä esimerkiksi toisen huumorin näkemistä, toisen taiteellisten viitteiden ymmärtämistä, jne… Mutta ehkä vielä tärkeämmin, ajattelen lähentymistä prosessina, jossa huomioin miten oma maailmankuvani (kuten yhteyden tai epämukavuuden tunteet) vaikuttui kohtaamastani erilaisesta maailmankuvasta. Eli niitä vaikeasti määriteltäviä hetkiä, jotka syntyvät kohdatessamme toisemme…

Joka tapauksessa, tämänkaltainen lähestymistapa kollektiivisuuteen rakentuu luottamuksesta, että luova yhteistyö tapahtuu läheisyydessä, tai oikeastaan samanaikaisesti. Yhteen tulemisen samanaikaisuus tarkoittaa kokoontumista tietokoneiden äärelle samaan aikaan, vaikka olemmekin eri aikavyöhykkeissä. Läsnäolon tuominen oli tärkeää ja tarvitsimme samanaikaisuutta jonka elo ja rytmi eroaa kirjoitetusta viestinnästä – koronan vaikeuttaessa työtämme eri mantereilla. Yhteisen ajan löytäminen ei tosin ollut helppoa, tai kaikkien kokoontuminen edes mahdollista, vuoden pituisen työjakson aikana. Yhteen tuleminen ja samanaikaisuus on kuitenkin ollut minulle horisontti, johon kuvittelin tämän projektin kollektiivisuuden tunteen syntyvän.

Arlene: En ole varma mistä lähtisin purkamaan omia ajatuksiani kollektiivisuudesta ja yhteisestä työstä kollektiivissa. Olen työskennellyt ja tehnyt yhteistyötä niin erinäköisissä ryhmittymissä. Kaikissa niissä, parasta  on ryhmän tapa tukea jäsenten olemista ja tarkoitusta ryhmässä, ja on ollut jonkinnäköinen solidaarisuus toisia kohtaan. Jokaisessa työryhmässä päätöksenteon tapa, informaation kommunikointi ja kipinöiden vaaliminen ovat piirteitä, jotka saavat minut haluamaan olla osa kollektiivia.

Minulle on luontaista etsiä selkeyttä. Camila, onko sinulle kollektiivin ja ryhmän välillä eroja?

Camila: Tuo on hyvä ja tärkeä kysymys koska se avaa tilaa pohtia kollektiivisuuden sanastoa. Ja kyllä minulle herää aivan eri yhteistyön mielikuvat, jos puhutaan kollektiivista tai ryhmästä. Minusta kollektiivissa työskentely muistuttaa asetuksiltaan yritystä, tosin vähemmällä byrokratialla tai hallinnollisella työllä. Mielestäni se vaatii syvempää sitoutumista, jatkuvasti asettaen eteen valinnan tehdä yhteistyötä useassa projektissa. Eli se merkitsee pidempää sitoutumista – joka on erilaista yksittäisen projektin operatiivisesta luonteesta –  ja on usein riippuvainen kollektiivin taloudellisesta tuesta. Kollektiivissa työskentely tarkoittaa siis brändin luomista ja ryhmän nimen sekä maineen rakentamista, keskittyen pitkäaikaisten, yhteisten visioiden rakentamiseen yksittäisen taiteilijan sijaan – sillä se myös hyödyttää ryhmän jäseniä jotka ovat kollektiivissa. Ehkä roolit ja vastuut liikahtavat jäsenien välillä jokaisessa projektissa, koska kaikki ovat mukana taiteellisen ja tuotannollisen prosessin joka vaiheessa.

Vastakohtana ajattelen ‘ryhmän’ hyvin erilaiseksi, enemmänkin hetkelliseksi rakenteeksi työlle, mahdollisesti vain yksittäisten projektien työstämiseksi. Saattaa olla vaikeampaa muuttaa rooleja jotka saavat alkunsa ryhmän sisällä. Koen, että meidän yhteinen projekti, jossa on rajattu halu tiettyihin konsepteihin jne., säilytti ryhmän tavan operoida projektin rakenteessa. Mielestäni tämänkaltainen työn rakenne saattaa tahtomatta johtaa ‘ryhmäajatteluun’, joka taas ajaa meitä hakeutumaan rajatumpiin rooleihin (ja niiden kanssa syntyviin hierarkioihin), luoden enemmän staattisen kuin fluidin tavan toimia ja ottaa vastuuta. Ajattelen, että meidän ryhmä, tai mikä tahansa ryhmä, voi kehittyä kollektiiviksi jos jäsenet tekevät asian eteen tietoisia päätöksiä, mutta en ajattele kollektiivin olevan oletettu ryhmittymä lähtökohtaisesti.

Aikeen ymmärtäminen
Camila: Tunsin jokaisen projektiin osallistuvan taiteilijan korkealaatuisen työn ennen projektin alkua. Olin kiitollinen saadessani tehdä työtä jokaisen kanssa, mutta olin erityisesti kiinnostunut heidän yhteen tuomisen potentiaalista. Projektia suunnitellessani, ajattelin eri näkökulmien, praktiikkojen, taiteellisten suuntausten ja niiden risteymäkohtien luovan jotain meitä yksilöitä suurempaa. Minkälaiset kysymykset nousevat senkaltaisesta synergiasta… Koska lähtömme on ollut tiedusteleva, on ollut tärkeää kysyä, miten ryhmämme kompositio rakentui. Tässä tutkimisen tilassa en näe tuttuja polkuja pitkin kulkevien töiden tuottamista mielekkäänä, vaan lähestyn mielummin outoudesta syntyviä kysymyksiä – määrittelemättömistä asioista – antaen niiden johdattaa työtämme.

Aikeet tässä ryhmässä ovat siis hyvin kytköksissä niihin konsepteihin ja ideoihin joita yritän ymmärtää opinnoissani. Minulle on avainasia ymmärtää miten tietty filosofia (lineaarisesta) ajasta toimi pohjana luomaan määritelmän ‘yksilöstä’  [Modernina] filosofisena entiteettinä, jota myöhemmin käytettäisiin laissa, tutkimuksissa, opetuksessa, jne… Joten eri tapojen ehdottaminen, vieraannuttaaksemme itsemme staattisesta ja oletetusta ‘yksilöstä’, muotoutui yhdeksi metodologiseksi tavoitteeksi. Olen siis pohtinut millä muilla tavoin me voimme tutkia minuutta irtautumatta [Modernista] yksilöstä? Tämä kysymys vaikuttaa siihen miten koen kollektiivisuuden, sillä ryhmä usein määritellään yksinomaan  matemaattisesti:

1 yksilö + 1 yksilö = kollektiivi

Jos olemme avoimia ymmärtämään minuutta muuna kuin kiinteänä osana yksittäistä kehoa, (exclusively sourced with linear temporality), käsitys kollektiivista muuttuu myös toisenlaiseksi. Johonkin, joka määrittyy enemmänkin laadullisesta kuin määrällisestä muodostaan (1+1=2). Kollektiivisuus muuttuu itsessään kokeelliseksi konseptiksi/kokonaisuudeksi, jolla on monimutkainen, ajallinen kokoonpano joka ei ole entuudestaan tuttu tai ilmiselvä. Projekti on siis foorumi tämän kaltaisille kysymyksenasetteluille.

Arlene: Ilmaiset aikeesi selvästi, joka on tärkeää kaikille osallistujille. Koetko, että kaikki saivat tarpeeksi aikaa jakaa omat aikeensa tai pohtia mitä ne olivat?

Camila: Voin sanoa, etten ainakaan projektin viimeisen kolmen kuukauden ajalta ole tietoinen ihmisten aikeista tai olivatko he ymmärtäneet halunsa. Se saattaa johtua kokemuksestani kommunikaation vähenemisestä vuoden loppua kohden mentäessä. Eli kykyni ‘lukea’ – tai tulkita – ihmisten aikeita muuttui. Jos asioista ei puhuta, voin vain olettaa. Ja olen oppinut, ettei ihmisen aikeiden/motivaation/intressien olettaminen ole kannattavaa. Mutta tajutessani tämän, allokoin enemmän aikaa henkilökohtaisiin puheluihin, tai kuten tässä artikkelissa, mekanismeihin joissa yritän navigoida ihmisten maailmoissa, luoden olosuhteet itselleni ymmärtää niitä. Joten en ole varma onko toisten ihmisten aikeiden tietäminen tai tiedottomuus ajanhallinnan kysymys, vai enemmänkin suhteellinen asia, puheluiden ja yhteyksien avaamista ja vastaanottamista.

Arlene: Arvostan sitä, kuinka suuri osa ajastamme Futuron parissa käytettiin esimerkiksi tutustumiseen, kuinka avasimme muistojamme, jaoimme taiteellista praktiikkaamme ja henkilökohtaisia näkemyksiämme rajoista ja yhdessäolosta. Siinä mielessä työ on ollut kovin rentouttavaa ja helppoa. Luomme ja osallistumme silloin kun ja siten, miten pystymme.

Me jouduimme tasapainottelemaan niin monen eri aikavyöhykkeen, aikataulun ja ihmisen kanssa. Se on valtava haaste itsessään! Olen ymmärtänyt, että kun kollektiivissa/ryhmässä on erilaisia energiatasoja, ennestään hajautettu päätöksenteon muoto voi helposti menettää tasapainonsa. Tarkoitan hajautetulla tunnetta, että hallinnolliset voimat ja työkalut ovat jaettuja ryhmän kesken. Olen nähnyt ryhmiä, jotka ketterästi vaihtelevat eri energiatasojen välillä tai osallistumisen tasoissa, ja se voi johtaa asetelmiin joissa tietyt ihmiset tekevät päätöksiä tai ainakin ilmaisevat mielipiteensä. Olen kokenut sen ongelmalliseksi useassa ryhmässä ja projektissa joissa olen ollut osallisena. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Voiko silloin saada tasapainon takaisin?

Camila: Tasapaino.. Ompa provokatiivinen tapa ajatella yhdessä työskentelyä! Minulla on tapana ajatella kollektiivista työtä aina lähtökohtaisesti epätasapainoisena työ-alustana, työn horjuttaen tasapainoa jokaisella askeleella. Tämä sen takia, koska yhdessä työskentely on erilaisuuksien kanssa työskentelyä, ja silloin tasapaino ei ehkä edusta rikkainta yhteisöllisyyttä. Esimerkiksi tämän ryhmän kohdalla ymmärsin, etteivät kaikki aikoneet osallistua päätöksentekoon tai ylimääräisiin tapaamisiin joissa suunniteltiin toimintaa. Ja se on tosi OK. Erilaisuutta on aina olemassa, silloinkin kun se piiloutuu innokkuuden taakse – muuntuen käsinkosketeltavaksi kun tunnemme pettymystä. Ajallisten haasteiden, mukavuusalueiden (ja halujen poistua niiltä) sekä eri vireystasojen takia en ylistä tasapainoa. Ylistän mielummin halukkuutta olla yhdessä kun eroavaisuutemme rasittavat meitä. Kunnioitan vaistojamme ajasta ja tavastamme lähentyä.

Mitä ajattelet ryhmistä jotka saavat alkunsa virtuaalisissa olosuhteissa?
Camila: Virtuaalinen tila on mahtava tapa luoda kokemus kontaktista vaikka olemme erillämme. En ole tutkinut tämänkaltaisia suhteita ainoastaan pandemian takia, vaan siitä asti kun muutin kauas perheeni ja ystävieni luota. Mutta uudenlaisessa, yhteisen tekemisen tilassa, uusien suhteiden luominen ryhmän kontekstissa, on monimutkaista virtuaalisessa tilassa. Suhteilla on tapana väistellä sosiaalisen elämän spontaania aluetta, vahvistaen näin vallitsevia kohteliaisuuden normeja ja tiivistyen puhuttujen sanojen ympärille. Ymmärtääksemme toisiamme, joudumme puhumaan vuorotellen, tuoden esiin kokemuksen sivistyneisyyden normeista niiden vahvimmassa muodossa. Usean tunnin istuminen kirkkaan ja äänekkään ruudun edessä on uuvuttavaa, sen jatkuessa tunteja ja päiviä, eri ryhmissä. Mutta uuden kohtaamisen innostus lievensi ruutuun tuijottamisen epämukavuutta, sillä joka kokoontuminen toi esiin uusia värejä.

Arlene: Yhteisen kommunikaation löytyminen virtuaalisessa ympäristössä on prosessi itsessään. Tapaaminen virtuaalisesti ja yhteisen etiketin luominen,  sekä kaikille sopivien alustojen sopiminen oli valtava haaste. Aina on joku, joka ei pidä tietystä alustasta tai on joku jolla ei ole pääsyä niihin. Viimeisen vuoden aikana käytössämme on ollut puhelin, sähköposti, Zoom, Google Meets, Messenger, Whatsapp ja Slack. Usein yksi viesti kulki ainakin kahta eri kanavaa tavoittaakseen oikean henkilön. Ai hirveätä, kuinka uuvuttavaa! Vaatii itsepintaisuutta ylläpitää kollektiivia!

Koska sinä, Camila, loit Futuron ja toit kaikki ryhmän jäsenet yhteen, voitko kertoa mitä opit tiedon välittämisestä sekä energian keräämisestä näitä kanavia hyödyntäen? Miten työtapasi on muuttunut helpommaksi ja viestintä tehokkaammaksi? Kaiken lisäksi kommunikoit aina portugaliksi ja englanniksi!

Camila: Opin monta asiaa! Voin esimerkiksi tehostaa viestintää käyttämällä aina tiettyjä alustoja. Opin kuitenkin, ettei tämän tekeminen välttämättä edistä kommunikaatiota. Vaikka sovimme ja puntaroimme yhdessä parhaasta väylästä kommunikoimiselle, se ei välttämättä tapahdu niissä. Koska vaikka käyttäisimme ‘oikeata kanavaa’, saattaa olla että viesti tulee perille hetkenä jolloin sitä ei voi vastaanottaa tai siihen ei pääse reagoimaan. Saatan säästää energiaa viestimällä vain yhden kanavan kautta, mutta siihen voi kulua henkistä energiaa kun ei ymmärrä vastausta tai ei saa sitä laisinkaan. Joten saatan myöhemmin käyttää eri kanavaa spontaanisti/suunnittelematta kokeakseni itseni ymmärretyksi. Sillä tiedon lähettäminen on eri sen kuin vastaanottamisesta, ja mielestäni kommunikaatio tapahtuu näiden kahden yhteisestä liikehdinnästä.

Yleisenä huomiona voin sanoa, että kommunikaation hallinta voi nopeasti synnyttää mielikuvia ja haluja hierarkkisuudesta. Johtamista on peräänkuulutettu hetkissä, jolloin henkilöt ovat kaivanneet selkeyttä minulta liikkeellepanijana/tutkijana. Koin epäsuoran odotuksen johtajasta syntyvän näissä tilanteissa, oletuksen, että yksi ihminen on vastuussa ratkaisuista.

Kommunikointi voi olla hyvin hierarkista ja saatamme usein toivoa sitä mukavuutta ja selkeyttä jota hierarkinen asema tuo ryhmään, vaikka hierarkinen rakenne toisissa tilanteissa saisi aikaan äänekästä vastustusta. Enkä sano tätä kritiikkinä, vaan enemmänkin havaintona kollektiivisen työn reunaehdoista, kohdentaen katsetta kohti ideaalia ja vielä saavuttamatonta. Olemme syntyneet ja kasvaneet yksilöllisissä ja hierarkisissa yhteiskunnissa, eikä ole yksinkertaista tapaa irtaantua niistä ryhmätyössä.

Arlene: Jokaisen kokemuksen kautta opin lisää/uutta itsestäni. Mitä tarvitsen voidakseni ilmaista itseäni vapaasti ja luovasti? Missä kulkevat minun rajani kun olen kohdannut vaikeuksia ja millä tavoin kohtaan niitä? Puhuessani Camilan kanssa puhelimessa, koin olevani turvassa, koska luotan häneen ja että hänen aikeensa Futuron kanssa ovat hyviä. Ja vielä tärkeämmin, koin vapautta tuoda esiin ongelmia, pallotella ideoita ja ilmaista tunteita, tietäen että väärinymmärryksen sattuessa, me molemmat haluaisimme ottaa aikaa ymmärtääksemme objektiivisesti toistemme näkökulmia. Taisin juuri vastata omaan kysymykseeni siitä, että miltä kollektiivi näyttää ja tuntuu. Amen avoimelle dialogille!

Kirjoittajista
Camila Rosa (she/her) on esitystaiteeseen ja pedagogiaan pohjaava taiteilija ja tutkija. Rosa on syntynyt Brasiliassa ja toimii nykyään Suomessa. Hänen tutkimuksensa ja esityksensä perustavat hänen autobiografisiin muistoihin, luoden rikkaan maaperän ajallisuuden ja ei-valkoisen subjektiivisuuden käsittellylle. Esitystaiteessa häntä kiinnostaa dekolonisaation tiedon ja opettamisen prosessit sekä strategiat. Häntä kiinnostaa erityisesti suhteellisuus ja osallistuminen, toistemme havaitsemisen tutkiminen sekä yksilön ja ryhmän, yksityisen ja kollektiivisen rajapintojen sumentuminen.

Arlene Tuckerin yhteisöä osallistava työ hyödyntää Käännöstiedettä, Semiotiikkaa ja Feminististä praktiikkaa. “Taiteilijana, opettajana ja monimuotoisuuden osallisena, näen taiteeni installaation ja dialogoisen praktiikan kautta. Yhteisluomuksena yleisön kanssa, työni antaa meidän jakaa näkökulmia identiteetistä ja kuulumisesta, eri välineiden lähtökohtien kautta, kuten muistojen, hiuksien ja kirjeiden kirjoittamisen avulla. Työni (esimerkiksi Story Data, Free Translation, Knots) tuo ihmisiä yhteen maailmanlaajuisesti, prosessityön taiteellisen praktiikan avulla, tuoden kuuluviin kaikkien äänet.”

Teksti: Camila Rosa & Arlene Tucker
Käännös: Kaisa Lundán
Kuva: Arlene Tucker 2021 (tussi ja vesiväri)