Artikkeli: Muuttuva maailma, muuttuva Mad House Helsinki

Mad House Helsinki on helsinkiläinen esitystaiteen talo, joka voitti loppuvuodesta 2020 valtion taiteenpalkinnon. Perusteluissa todettiin, että Mad House Helsinki on osoittanut erityisyytensä ja välttämättömyytensä uuden, kokeellisen nykyesitystaiteen luovan voiman kokoajana ja ilmentäjänä. Juttelimme Mad House Helsingin tuottajan Annika Niskasen kanssa talon historiasta, tulevaisuuden suunnitelmista sekä ylipäänsä esitystaiteesta ja sen yleisöistä viime joulukuussa 2020.

– Minähän olen tehnyt töitä vasta vuoden Mad Housen kanssa, mutta olen kyllä ollut niin sanotusti ”liepeillä” jo aikaisemmin sillä olen tehnyt yksittäisiä tuotantoja Mad Houselle sekä ollut Eskuksella eri Esitystaiteen keskus ry:llä mukana pitemmässä hankkeessa, jolloin sain myös seurata Mad Housen toimintaa läheltä. Annika aloittaa, kun pyydän häntä kertomaan millainen hänen historiansa on Mad Housen kanssa.

Mad House Helsinki on perustettu vuonna 2014 taiteilijoiden toimesta, sillä tuolloin oli tarve saada esitystaide näkyville. Tiloja esityksille ei ollut ja Mad Housen ensin kausiluontoinen ohjelmisto pyrki vastaamaan tähän tarpeeseen. Syksystä 2019 alkaen Mad Housella on ollut oma tila Teurastamolla.

– Me ollaan eletty Mad Housella jonkinlaista unelmien täyttymyksen hetkeä, jos tätä vallitsevaa pandemiaa ei oteta lukuun. Mad Housen tavoitteena on alusta asti ollut saada pysyvä talo esitystaiteelle. Nyt ohjelmiston suunnittelu on ympärivuotista ja meidän perustehtävä on esitystaiteen aseman vahvistaminen Suomessa. Haluamme edelleen tukea taiteilijoita mahdollistamalla heille esitystilan. Lisäksi pyrimme luomaan ymmärrystä siitä, mitä esitystaide oikein on ja mikä sen merkitys on taiteen kentällä.

Taiteilijoiden tukena myös pandemian aikana

Korona-aika on ollut haastava koko esiintyvän taiteen kentälle eikä pienikään talo ole immuuni pandemian vaikutuksille sitäkään huolimatta, että Mad Housen esitykset pääsivät jatkumaan 20 henkilön yleisöillä jo heti pandemiakevään jälkeen kesäkuun 2020 alussa.

– Meidän ensimmäinen tavoite oli turvata taiteilijoille mahdollisuudet saada se palkkio, jonka me olimme esityksestä heille lupautuneet maksamaan. Ensisijaisesti emme halunneet myöskään perua yhtään esitystä tai käyttää sopimuksiemme force majeure -klausuulia. Mutta totta on sekin, että ikuisesti ei voi lykätä kaikkea. On väsyttävää tehdä töitä ilman päätepistettä, niin taiteilijoille kuin meillekin. Se olisi hirveän tärkeää, että aloitettu projekti saavuttaisi päätepisteensä. Nyt olemme siinä vaiheessa, että joudumme luultavasti myös tekemään kipeitä päätöksiä ja myös perumaan tuotantoja. 

– Yhtenä esimerkkinä on meidän BAD HOUSE -festivaali, joka on osittain ollut juurikin minun työmaata. Kyseessä on kansainvälinen osio meidän toiminnasta, huhtikuussa järjestettävä kuratoitu festivaali, jonka oli tarkoitus tapahtua ensi kertaa viime keväänä. Nyt näyttää siltä ettei se tapahdu alkuperäisessä muodossaan myöskään tänä keväänä. Ollaan paljon mietitty näitä virtuaalisia ja eri muotoisia esityksiä, mutta harvoin esityksen suoratoistaminen toimii, vaan se esitys kyllä pitää ajatella lähtökohdiltaan striimattavaksi, jotta sellaisen tekeminen on mielekästä. Ja tietenkin on iso kysymys se, että kenen mielestä ruudulle tehty esitys on mielekäs ylipäänsä.

Annika vastaa Mad Housella myös viestinnästä ja yleisötyöstä. Hän kertoo, että etenkin korona-aika on typistänyt koko viestintää ikävästi turvallisuudesta ja milloin mistäkin aikataulumuutoksesta tai lykkäyksestä tiedottamiseen. Muuta viestittävää on vähän ja aika ylipäänsä kuluu uudelleenorganisoinnin parissa.

– Kun olimme auki syksyllä huomasin, että se syö tiedotuksen kiinnostavuutta, jos kärki on siinä muistuttelemisessa, että ”käsidesit löytyy, maskeja käytetään, tulkaa vain, on turvallista!”

Mad Housen kapasiteetti on jo lähtökohtaisesti pienehkö, sisään mahtuu normaaleina aikoina n. 40 katsojaa esityksestä riippuen. Talolla on myös vakiintunut yleisönsä ja esitykset myydään usein loppuun alta aikayksikön. 

– Meidän tyypillinen kävijä on sellainen n. 35-vuotias henkilö, jolla on hyvä kulttuurinen pääoma ja joka ymmärtää Helsingin kulttuurikenttää sekä uskaltaa kokeilla vähän erilaisia juttuja. Joskus me saadaan kyselyitä potentiaalisilta kävijöiltä, että ”sopiikohan tämä esitys minulle”.

– Esitystaiteella on ehkä vähän sellainen maine, että lavalla tapahtuu aina jotakin käsittämätöntä tai pelottavaa ja että katsoja joutuu koko ajan miettimään omaa rooliaan ja asemaansa uudelleen. Esimerkiksi kerran lipunvarajaa pelotti, että mitä jos esityksestä ei ymmärrä mitään ja jos esiintyjät on alasti. Kyllä mä silloin kerron suoraan mitä tuleman pitää – ”tässä on runoa ja kaikilla vaatteet päällä, voit tulla, ei hätää!” Vaikka taidealan ihmisille tällaiset ihmettelyt voi tuntua jopa hassuilta, niin ne on kuitenkin ihan aitoja esteitä sen taiteen kohtaamiseen. Koen että tuotannossa meidän tehtävä on lempeästi johdattaa uutta kohti.

Saavutettavuuden parantaminen on Mad Houselle yksi tärkeä arvo ja tulevaisuuden tavoite. Talon sisällä käydään jatkuvasti keskustelua siitä, että ei päädyttäisi aliarvioimaan yleisöä ja kuvittelemaan, että vain ”kapea” taidetta monipuolisesti ymmärtävä segmentti ymmärtää, mistä esitystaiteessa on kyse. Talon pieni kapasiteetti ja lyhyet esityskaudet kuitenkin asettavat omat haasteensa uusien yleisöjen saavuttamiselle.

– Ensinnäkin meillä on tosi paljon englanninkielistä ohjelmistoa, mutta haasteena on löytää muut kuin suomenkieliset katsojat. Monesti myös huomaamme, että yleisömme todella on aika nuorta ja pystyvää. Koen, että tämä on myös iso viestinnällinen kysymys. Miten puhumme esitystaiteesta niin, että se ei vaikuta liian vaikealta tai vaikkapa ”akateemiselta”. Haluamme kuitenkin samalla säilyttää Mad Housen alkuperäisen ajatuksen siitä, että olemme laboratorio, joka nimenomaisesti on alusta kokeiluille. Niitä paikkoja on Suomessa niin vähän.

Esitystaide hämmentää katsojaa tarkoituksella

Päädymme juttelemaan Annikan kanssa yleisötyöstä, joka on oma osansa isompien taiteellisten instituutioiden toimintaa. Esitystaiteen parissa työskentelevät taiteilijat ja ryhmät jäävät viestinnän ja markkinointinsa kanssa usein yksin, sillä produktiot ovat usein vierailuteoksia isommissa laitoksissa tai tapahtuvat kokonaan instituutioiden ulkopuolella. 

– Esitystaide taiteenlajina kommentoi maailmaa ja on ihan erityisenlaisessa dialogissa maailman kanssa, Annika muotoilee.

– Me nähdään esitystaide sellaisena maailmassa läsnäolevana lajina, joka avaa keskusteluja ja ottaa ihmiset kysymysten ja hämmästelyn äärelle. Tämä on myös viestinnällinen haaste. Koska me ajatellaan että Mad House ei ole laboratorio vain esiintyjälle vaan myös kokeilun paikka katsojalle. Esitykset usein käy dialogia katsojan kanssa ja ehdottaa uudelleen katsojan paikkaa suhteessa esitykseen. Katsojan rooli on myös aktiivisempi, ikään kuin itseä kyseenalaistava – miksi mun läsnäolo tässä esityksessä on tällaista? 

Esitystaide terminä voi olla hankala ja harhaanjohtavakin. Mad Housen viestinnässä onkin pyritty tekemään selkeä pesäero teatterin ja esitystaiteen välille. Annika huomauttaa, että ihmisten on usein hankala päästää irti odotushorisontista, jonka tila luo. Sen vuoksi yleisö saattaa suhtautua esitystaiteeseen paljon suotuisammin esimerkiksi vaikkapa galleriaympäristössä, sillä tällöin on selvempää, ettei esityksen ole tarkoituskaan olla mimeettinen. 

– Kyllä meidän katsojasuhteeseen liittyy isosti keskustelu ymmärtämisestä edelleen vaikka se on keskusteluna taiteen sisällä jo vanha. Esimerkiksi jos ihminen kokee ettei ymmärrä teosta ja kokee että se pitäisi ymmärtää, niin siitä seuraa ajatus että olenpa tyhmä ja varmaan ainoa koko universumissa joka tätä ei pysty käsittämään. Sitten menee ihan lukkoon siitä ajatuksesta. Siinä saattaa mennä koko esitys sivusuun. Pikemminkin katsojana olisi hyvä laskeutua sen äärelle, että okei tämä on nyt erilaista – vaikkapa pitkäveteistä, jännitteistä, pienieleistä, absurdia. Silloin on hyvä muistuttaa itseään, että saan ajatella omia ajatuksia tässä, eikä mun tarvitse ymmärtää. Se ei ole epäonnistuminen ettei ymmärrä.

– Nämä on sellaisia haasteita, joita me voidaan purkaa myös viestinnässämme siitä, mitä esitystaide ylipäänsä on. Ei me voida viestiä esitystaiteesta samalla tavalla kuin teatterista, jossa lopputulos tiedetään jo ennen kuin esityksen harjoittelu on edes alkanut. Esitystaideteokset syntyvät yleensä prosessissa, eikä sisällöstä aina välttämättä tiedetä tarkasti ennen kuin juuri ennen ensi-iltaa. Olen ajatellut, että esitystaiteesta viestiessä pitää löytää muita tapoja lähestyä teosta ja myös katsojan täytyy hyväksyä se, että monet asiat on ”auki”. 

Annika on omassa työssään huomannut sen, että viestijällä on paljon valtaa suhteessa teokseen, sillä viestijä on se, joka kertoo esityksestä ulospäin. Toki on myös työryhmiä, joista löytyy henkilöitä, jotka ovat hyvin kiinnostuneita työstämään esittelytekstejä, mutta usein näin ei ole.

-Toiset taiteilijat käsittelevät omaa työtään työstämällä näitä esitystekstejä, mutta monesti se on myös minun tehtävä. Pyrin pikemminkin meidän viestinnässä puhumaan työryhmästä itsestään ja eri toten sen motiiveista teoksen äärellä. 

Jälleen matkalla kohti uutta

Mad Housen vuokrasopimus Teurastamolla loppuu vuoden 2021 loppuun. Mad House on alkuvuoden aikana järjestänyt virtuaalisia ”Think Thank” -keskustelutilaisuuksia, joissa on pohdittu esitystaiteen sekä sen parissa työskentelevien ammattilaisten realiteetteja pandemia-aikana. Nyt on myös aloitettu pohdinta siitä, mitä kentällä tapahtuu vastaisuudessa. Pohdinta on haluttu pitää talon luonteen mukaisesti taiteilijalähtöisenä – mitä kenttä kaipaa jatkossa?

– Meidän pieni tila on mahdollistanut paljon joustavuutta taiteen tekemisessä. Koska me tuottajat ollaan konkreettisesti koko ajan läsnä työryhmän keskellä, me voidaan reagoida aika nopeasti jos produktio haluaa kokeilla jotain tai poiketa alkuperäisestä suunnitelmasta. Jos meillä olisi erillinen toimisto jossain erillisessä kerroksessa vaikkapa, menettäisimme tämän edun olla avoimia muutokselle. Tämä on meille tärkeä arvo. Jos siitä joustavuuden mahdollistamisesta tulee ”taakka” niin tiedämme, että olemme menneet väärään suuntaan.

– Ollaan huomattu se, että kun Mad Housella on oma tila ja omat seinät, se kaikesta huolimatta toimii myös rajoittavana tekijänä ulospäin. Joku jää aina väistämättä ulkopuolelle ja me voidaan ulospäin näyttää jotenkin ”pelottavalta” tai ”vain pienen piirin jutulta”. Tulevan kesän ohjelmistoa me ollaan tarkoituksella levitetty seinien ulkopuolelle, Teurastamon pihalle. 

Keskustelu palaa jälleen saavutettavuuteen ja esitystaiteen yhteiskunnallisuuteen. Annika pohtiikin, olisiko järkevää hakea keskustelukumppaneita esitystaiteen ja esittävän taiteen kuplan ulkopuolelta.

– Olisiko järkevä sittenkin puhua yleisötyön sijaan yhteisötyöstä tai aluetyöstä? Voisiko esitystaide sekä kulttuuri ja taide ylipäänsä ottaa enemmän kantaa esimerkiksi kaupunkisuunnitteluun ja kaupunkikuvaan.

– Meidän pitäisi päästä niihin pöytiin juttelemaan ja taiteen pitäisi ylipäänsä kuplia useammassa paikassa: esimerkiksi ihan konkreettisten esitysten tasolla, niin keskustelua pitäis saada lavennettua esityskritiikeistä myös muihin tekstilajeihin ja kulttuurisivuilta muille foorumeille. Ei vaan siksi että taidekenttä tarttee dialogia itsensä ulkopuolelle mutta ensisijaisesti siksi, että maailma tarvitsee taidetta.

Teksti: Elina Tervonen
Kuvat: Saara Autere