Artikkeli: väpättävät kursorit google docsissa

Patakieli: Täällä ollaan! Vapauden ja rakenteiden rajat kiinnostaa?? 
Hevonen: Herkkyys ja vittu en saa sitä sanaa päähän. no eniveis, myös jotenki se et kelle vastuita jaetaan kuka jaksaa ja miten emmä ees tiiiää oliko tää nyt mitään mistä halusin puhua?
Yksisarvinen: Laittakaa nimenne tohon alkuun, niin pysytään kärryillä kuka sano ja mitä
Patakieli: Missä ootte H ja L?
Lenkkeilijä: täällä mä
Yksisarvinen: Täähän menee hyvin.
Lenkkeilijä: helvetin hyvin
Patakieli: Hauska ku en tiedä ollaanko koskaan puhuttu vapaudesta? Rakenteista enemmänkin.
Yksisarvinen: ei oo ollu tarvetta puhua vapaudesta, ku sitä meillä nimenomaan on jo niin paljon 😀 ja rakenteet puuttuu
Hevonen: mitä vapaudesta?
Patakieli: Nii et missä menee vapauden raja meidän työskentelyssä? 
Lenkkeilijä: mutta jos tää on nyt niinku alustus, niin mitä me halutaan tässä sanoa? mä en ainakaan erityisesti pohtinut vapautta mun tekstissä, vaan meidän työskentelyy yleisesti
Patakieli: Varmaan kannattaa puhua siitä meidän taidosta olla armollisia itseämme kohtaan? 🙂
Hevonen: musta me ei olla kyllä kauheen armollisia itsejämme kohtaan :DD tbh
Patakieli: No entä taidosta mitä opitaan käyttämään eli mikään ei oo täydellistä mutta silti hyvää?
Lenkkeilijä: hmmm
Hevonen: musta voitas puhuu tästä meidän rososuudesta ja asioiden keskeneräisyydestä tai jotenki tästä tavasta et jokainen sai vapauden toimia kuten haluaa
Yksisarvinen: Musta me voitais puhuu siitä, kuinka me ollaan kaikki vähän eri mieltä siitä mistä meidän pitäisi puhua 😀
Patakieli: Random 4 lyfe !
Hevonen: Y:llä on hyvä pointti. tästä just musta meidän työskentelyssä on kyse. ja sit lopputulos on helvetin hyvä sillisalaatti. 
Yksisarvinen: Jep, harvoin kyl ollaan täysin samaa mieltä kaikesta ja sit kaikki pitää kuulla ja kukaan ei oo päävastuussa yms, niin sitten se on semmonen kakofoninen sillisalaatti.
Patakieli: kompromissi?
Lenkkeilijä: eikös tää keskustelu oo jo sitä itseään
Hevonen: joo, mietin just samaa L!
Yksisarvinen: Oliks tää nyt sitte tässä 😀 VALMIS! :DD
Kettu: XDDDDDDDDDDDDD 
Lenkkeilijä: jonkun kokoavan ajatuksen vielä haluasin….mut naaah mitä suotta
Yksisarvinen: Joku naseva/raflaava loppulause. Kiteytys…
Yksisarvinen: Koko artikkeli rakennettiin semmosella Vähäkämämäisellä sekatekniikalla, jossa jokainen sai täysin vapaat otteet.
Patakieli: Hevonen se oli hyvä! Tää alustus rakennettiin google drivessä kaikki samaan aikaan kirjoittaen samassa dokumentissa. Niin ku meidän eka hakemuskin! 🙂
Hevonen: se oli ihan tylsä kommentti nii poistin sen 😀 Kiitos Patakieli kun kirjotit sen takas.
Yksisarvinen: Ei ole tylsiä kommentteja. Nyt se itsekriittisyys huitsin helvettiin!!
Lenkkeilijä: musta hyvä selvennys!
Yksisarvinen: Ehkä myös vähän toka hakemus ja kaikki muu mitä ollaan tuotettu. Tai ei google drivessä, mut vähintään yhtä sekavalla metodilla.
Hevonen: mut se ei ollu sillai naseva mitä toivoit Y 
Hevonen: jep koska me ollaan sekavia sekoilijoita ja toimitaan vähän kämäisesti ja nyt tää artikkeli _artikkeli_ on taas uus kokeilu vähän mähmäsemmästä elämästä ja tyylistä.
Patakieli: Ai voisko sanoa vähän kämäisesti? Tosin en koe että Vähäkämä on millään tavalla kämäinen.
Lenkkeilijä: alkaa olla pitkä alustus. eiköhä lopeteta?
Yksisarvinen: Toisaalta nyt kun alan ajattelee, niin ihan kiva että lukijalle tulee semmonen “mitä helvettiä tää oikeen on” -ajatus tätä lukiessa. Mut sit toisaalta on kiva olla läpinäkyvä ja jättää kaikki, mitä kirjotettiin. Että ei lähettäis ollenkaan editoimaan tätä. Raakana vaan!
Hevonen: LOPPU!
Patakieli: ALKU!
Hevonen: mä komppaan Yksisarvisen kommenttia ihan täysillä, varmaan muutki? tää keskeneräsyys ja hiomattomuus kiehtoo. ja se on kiva, et se tulee näkyväks
Patakieli: Noni.
Lenkkeilijä: loppu ja alku tuli jo!

huvia

villiyttä

vapautta

vimmaa

pomppuja

portaita ufh* 

Joku itkee, kun on kolauttanut päänsä kaiteeseen. Yksi tai useampi tuo ensiapupaketin. Toisaalla lasketaan riemuisasti pitkin liukumäkeä, valutaan pitkin värikkäitä tuubeja ja kerrotaan aina kun joku on saanut sähköiskun. Muovinen kiitorata voi nostaa tukan pystyyn ja riippuen radan pituudesta ja spiraloituvista kaarista, riippuu hyvinkin paljon kuinka tokkurassa ja kenen nostamana päästään materian loppuessa takaisin vedenpinnalle. Vesi kelluttaa neljää ilmalla täyttynyttä tuulipuku -kokonaisuuden omaavaa hahmoa. Virta lempii matkustajia, hellii kuiskuttelullaan ja kuljettaa lempeästi kohti altaan päätyä. Tuulipuku -kokonaisuudet kimpoilevat (välillä yhtä vauhdilla, kuin sanan merkitys antaa ymmärtää)  jouhevasti vierivieren välillä peräkkäin ja/tai päälletysten. Ennenkuin vaate ehtii kuivua, on joku juoksemassa portaita haroen takaisin huipulle.

uudestaan, uudestaan, uudestaan
– huutaa yksi heistä, joka on unohtanut vilinässä housut altaaseen
(samalla toinen joistakin heistä huomaa olevansa kuusiraajainen)

-Ronja

Tahdon sopia ajan palaverille. Palaverille, jossa kävisimme yhteisiä asioita läpi. Yksi on kahdessa koulussa ja tekee melkein täysipäivätyötä sivussa, toisella tuhat prokkista ja elämässä vaikka mitä, kolmannesta ei kuulu mitään. Otetaan yhteyttä lähempänä. Tietynlainen epävarmuus on aina mukana, mutta olemme selvinneet aiemminkin. 

Usein ajattelen meitä “kevyesti” dysfunktionaalisena perheenä. On monta asiaa, jotka ovat vaikeita ja monta asiaa, jotka vaivaavat. Olemme kuitenkin perhe. Kaikkien olemassaololle on tilaa ja jokaisella on merkityksensä ryhmälle. Muuten emme olisi päätyneet yhdessä työtä tekeväksi taiteenalan kollektiiviksi ja jatkaisi työskentelyä kerta toisensa jälkeen. Luominen ja toteuttaminen vaatii tahtoa ja tarmoa. Se vaatii kuuntelemista ja kuulluksi tulemista. Vaikka ajoittain tuntuu, että tuki puuttuu, se löytyy aina sieltä pohjalta. 

Jokaisella oma vuoronsa ja hetkensä olla potkimassa muita persuksille. Nyt! 

Vastauksien odottamista ja sekava saapuneet-sähköpostikansio. 

Muistakaa merkitä viestit “ei luetuksi”!

Etsimme uusia tapoja tutkia, tulkita ja tuoda esille tunteita, tapahtumia ja ottaa kantaa. Puhumme siitä, kuinka taiteen tulisi olla saatavilla kaikille. Puhumme rahoituksesta. Se on työmme ja vastuumme. Taas kerran on aika avata, selittää ja “myydä” teos. Teos, joka sai alkunsa ajatuksista ja tunteista koskien maailman tilaa ja joka paketoitiin kollektiivisella tahdolla kokonaisuudeksi, livenä koettavan esityksen muotoon. 

Esityksiä on tulossa ja pitäisi lämmitellä teos. Harjoituksissa tuomme kaikki omat elämämme hetkeksi yhteen. Olemme ammattilaisia ja osaamme tehtävämme. Kuitenkin jokaisen tämän hetkinen elämä ja vastoinkäymiset heijastuvat tilaan. 
“Joojoo, hyvä siitä tulee!” sanoo yksi ärsyyntyneenä kun ryhmä väittelee musiikkilaitteiston paikasta. Teoksen tilanteet ja yksityiskohdat palautuvat nopeasti mieleen ja tulevat automaattisesti pinnalle kehossa. Keho muistaa. Taas olemme tässä. 

“Täytyy olla kiitollinen että keikkaa riittää”,  muistutamme itseämme.
Teos syventyy sitä esittäessä ja vivahteet aukeavat hiljalleen myös tekijöille. 

Puhumme seuraavasta teoksesta: “Pitäisköhän pyytää ulkopuolinen koreografi työryhmään?” Taas uusi tapa tehdä kollektiivisesti yhteistyötä. Taas uusi kollektiivinen päätös, joita olemme tehneet viime teosten prosesseissa lukuisia välillä nopeasti ja toisinaan kivuliaan hitaasti. Näiden päätösten kautta olemme kollektiivisesti unelmoineet, luoneet ja saattaneet asioita päätökseen. Tämänkertaisessa kollektiivisessa päätöksessä on kuitenkin kyse jostain uudesta; mahdollisuudesta luovuttaa päätösvalta niin sanotulle ulkopuoliselle päättäjälle. 

Jakaisimme valtaa antamalla pois valtaa, kokeilisimme uutta antautumalla uudelle ja löytäisimme yhdessä työskentelystä taas uusia puolia. 

Ainakin niin haluamme uskoa sen toimivan, samalla kuitenkin muistamme kuinka perheemme rakentuu vahvoista tahdoista. Siten pääsimme näin pitkälle. Tietynlaista tahtojen taistoa, joka on väkisin työntänyt asiaamme eteenpäin. Päätöksiä on tehty ja päätösvaltaa on aiemminkin jaettu, tai ainakin yritetty jakaa yhteisymmärryksessä. Kompromissit ovat tulleet kaveria tutummaksi ja usein on mietitty mikä on oikea tapa tehdä asioita. 

Vahvojen tahtojen luovaa taistoa. Siihen voimme aina palata ja tukeutua. Vaikka ympäröivä organisointi on kaaosta, vahvaan tahtoon voimme aina luottaa. 

– Ella 

päämme kolisevat yhteen
ideoiden porisevassa katukeittiössä
auts. uuh. äh. missä on?   

maito?

ei kun munat. sokeri ensin.
tai.
ai. jaa. oho. kappas. siitä tulikin tällainen, voidaanko tarjoilla? kippis!

meillä on kuuma ja kiire
siitä huolimatta, nautin joka hetkestä

eikä meillä aina ole kiire. joskus me viipyilemme, vaapumme, uneksimme, venytämme aikaa ja muovailemme sitä kuin pizzataikinaa. toivoisin, että voisimme useammin käpertyä yhdessä päiväunille viettämään iltapäivien siestaa.

vaikeinta on avata tarpeeksi ajoissa kadulla huojuvan teltan verhot, kun joltakulta meinaa happi loppua.

opettelen kuuntelemaan

sillä olen oppinut, että se kannattaa.

opettelen päästämään tuulen sisään telttaan, annan sen kulkea ihokarvojeni joukossa, sukeltaa kohti keuhkoja, hengitän syvään sisään ja ulos pölläyttäen jauhot ilmaan

hups. ei se mitään. mä siivoon. mäkin

mäkin

mäkin

lupasimme, ettemme tekisi enää teosta, jossa laitetaan ruokaa. epäilen, että tuskin
mikään lupaamamme tulee pitämään. mäkin.

olen kiitollinen siitä, että minulla on tämä paikka: aikakone, metsäpolku, pariisin muotiviikkojen runway, moottoritie, iralla on taas pissahätä, täyteen ahdattu keikka-auto, kesämaa, lavamaa, jätemaa, yhteinen kursori, jytäkone, bassolinja, jossa kasvaa ja jonka kasvua seurata. muuttuvassa ja hektisessä maailmassa muuttuva ja hektinen kolomme on yksi turvallisimmista paikoista mitä tiedän. haluan, että yksisarvinen juo mikrossa lämmittämäänsä eilistä kahvia nyt ja aina, syö illalliseksi popcornia. haluan, että lintu on tapansa mukaan myöhässä. haluan, että hevonen hoilaa kovaan ääneen outoja hokemiaan, kun herään. joidenkin asioiden pitää pysyä. 

ruudulla väpättävä kursori kertoo, että yksisarviset kirjoittavat.

– Ira

Vähäkämän toimintatapoja kuvastaa parhaiten yhteinen pöhinä ja poreilu sekä rakenteiden olemattomuus; eräänlaista kollektivismin ja anarkian luovaa vuorottelua. Suunnitelmia rakenteiden luomiseksi ja toiminnan kehittämiseksi on kyllä, mutta tahtotila on puuttunut ainakin toistaiseksi. Vähäkämän sekava tapa tehdä työtä on stressaavuudessaan kuitenkin myös hedelmällinen maaperä, josta on mahdollista pakon ja paniikin edessä nousta yllättäviä ja omaperäisiäkin ratkaisuja. Kollektiivi on kuin psykoosin partaalla heiluva ylityöllistetty ja boheemi slapsticktaiteilija, jonka jokapäiväinen olemassaolo on samalla lailla humoristista kuin hänen yksinkertainen taiteensakin. Vähäkämä on hyvillä aikomuksilla höystettyä tahatonta hölmöilyä. En voisi suositella Vähäkämän työskentelytapoja sellaisenaan kenellekään, mutta kun rusinoita rupeaa kaivamaan pullasta, voi työskentelyn ytimestä löytää jotain epälineaarista, kaaoksen raakaa, kaunista ja luovaa voimaa; eräänlaisen oman ekosysteeminsä, jossa loputtomassa ravintoketjussa ja evoluution arpapelissä pyörii alati vaihtuvat ideat, unelmat sekä käytännön toteutustavat.

– Teo

1423 

Teksti: Ella Effendy, Ronja Syvälahti, Teo Mattila ja Ira Vuolle
Kuvat: Ira Wuolle