Artikkeli: Blaue Frau goes Portal!

Blaue Frau on esitystaiteen duo Sonja Ahlfors ja Joanna Wingren. Olemme yhdessä ideoineet Portalin toteuttamista syksystä 2019 alkaen, kun vielä työskentelin ryhmässä tuottajan roolissa. Avataksemme sitä, mikä on Blaue Frau ja miksi aloitimme PORTAL-projektin juttelimme pienen hetken Sonjan ja Joannan heidän urastaan ja siitä, miksi erilaiset isommat ja pitkäjänteiset yhteistöihin pohjautuvat projektit ovat olleet niin tärkeässä osassa Blaue Fraun toimintaa.

(E: Elina Tervonen
S: Sonja Ahlfors
J: Joanna Wingren)

E: Heippa Sonja ja Joanna! Miten kertoisitte Blaue Frau’sta henkilölle, joka ei ole aikaisemmin kuullut teistä? 
S: No Blaue Frau on tietenkin me kaksi, mutta usein produktioissamme on mukana liuta muita esiintyjiä sekä taiteilijoita Suomesta tai muista Pohjoismaista esimerkiksi. Lyhyesti kai voisi sanoa, että olemme feministinen teatteriryhmä, joka kehittää ei-hierarkkisia ja normikriittisiä työmetodeja esitystaiteen ja teatterin kentällä

E: Mitä se käytännössä tarkoittaa?
J: Useimmiten se tarkoittaa sitä, että teemme siis esitystaidetta ja teatteria, mutta samalla tarkastelemme työskentelytapojamme ja teosten syntyä kriittisesti ja moniulotteisesti. Me pidetään tekoprosessi huomionkohteena sen sijaan, että keskittyisimme ainoastaan lopputulokseen. 

S: Joo. Esimerkiksi perinteisestä teatteria tehdessä usein tiedetään alusta asti, miltä lopputuloksen tulisi näyttää ja sitten ohjaaja ja työryhmä työskentelee saavuttaakseen tämän halutun lopputuloksen hinnalla millä hyvänsä. Kun me työskennellään prosessi keskiössä, kuuntelemme jokaista työryhmän jäsentä ja annamme tilaa uusille ideoille ja tämän myötä jopa lopputulos voi olla aivan jotain muuta, mitä ajattelimme. Keskitymme mieluummin hyvään luovaan prosessiin sen lopputuloksen sijaan.

J: Me ollaan aina haluttu ravistella myös teatterin ja esitystaiteen rakenteita. Ne on tosi kalkkiintuneita ja hierarkisia. Ne ei jätä näyttelijälle hirveästi varaa vaikuttaa prosessiin ja  lopputulokseen.

S: Tällä tavalla prosessikeskeisesti työskenteleminen antaa meille myös tilaa kokeilla ja ennen kaikkea epäonnistua! Ollaan tultu siihen lopputulokseen, että jos pelkäämme neuroottisesti epäonnistumista, meille jää aika kapea kenttä millä yrittää tehdä taidetta.

E: Jos jotain olen oppinut teiltä, se on kyllä se, että on lupa mokailla! Tämä ajatus tuntuu olevan aika olennainen osa feminististä ajattelua nykyään, ikään kuin pois suorittamisesta… Tästä huolimatta te ootte kyllä tehnyt mahdottomasti juttuja. Mitä muuta olette tehneet esitystaiteen ja teatterin lisäksi?
J: Haha, sillä lailla saa kyllä myös paljon aikaiseksi kun vaan menee ja tekee, eikä pelkää mitä saa aikaiseksi! Me ollaan julkaistu kirja, Någon hatar oss igen. Sitten ollaan tehty radiodraamaa ja talk-show Micke & Steffe -show Ylelle.

S: Ja meillä on podcast Taxen & Terriern. Meillä on ollut tällainen “over-sharing”-ajatus usein asioissa mitä me tehdään, taiteessakin. Puhutaan häpeilemättömästi meidän henkilökohtaisista asioista ja elämästä. Podcastin kautta päästään toteuttamaan tätä hyvin.

J: Joo, ja esitystaiteen parissa ollaan puuhattu erilaisia työpajasarjoja ja yksi isompi yhteensä 4 kertaa toteutettu festivaali Pop Up Art House. 

E: Aivan, mä en tehnytkään teidän kanssa töitä vielä Pop Up Art Housen aikaan. Se tapahtui vuosina 2013 ja 2014. Nuo oli juuri ne vuodet kun itse olin opiskelemassa vaihdossa. Mikä se Pop Up Art House oikein oli?
J: Se oli festivaali, joka tapahtui aina kuukausi kerrallaan keväällä ja syksyllä Diana-näyttämöllä Erottajalla. Tuohon aikaan meistä tuntui, että ”feministinen esitystaide” oli aika marginaali-ilmiö ja meillä oli tosi yksinäinen olo esitystaiteen ja normikriittisen teatterin kentällä. Samaan aikaan saimme apurahatahoilta viestiä, että emme voi hakea toiminta-avustusta yhdistyksellemme, jos meillä ei ole fyysistä lokaatiota. Monen mutkan kautta saatiin sitten Diana-näyttämö vuokrattua neljäksi kuukaudeksi ja siitä se lähti. Satuin törmäämään eräänä iltana baarissa unkarilaiseen taiteilijaan Ágnes Kaszásiin. Hän kertoi minulle ideastaan baarista, jossa erilaiset taidetapahtumat voisivat olla osa ohjelmaa. Meillä oli samankaltaisia ajatuksia. Alettiin tehdä töitä yhdessä sillä meillä oli tämä tila. Ja pyydettiin myös muita mukaan tekemään festivaali

S: Silloin monilla esitystaideryhmillä ei ollut paikkaa missä esiintyä. Ei ollut Madhousea, Viirus ei toiminut ihan samalla tavalla kuin nykyään, me halusimme tarjota alustan, johon tuoda esityksensä. Niin me sitten haluttiin luoda semmonen. Kyllä me tiedettiin myös, ettei meidän produktioiden yleisö tule riittämään noille kaikille kuukausille. Sitäkin kautta oli luonnollista tarjota tilaa muille.

E: Miten se ohjelma sitten koostettiin, kun mä katon noita ohjelmia siellä tapahtui ihan tosi paljon erilaisia juttuja!
J: Meillä oli taiteellinen tiimi, joka valittiin tekemään jokaista ohjelmakautta. Jos joku halusi olla mukana tekemään useampaa kautta, se sopi meille. Tämän tiimin kanssa saatiin idea, että joka festivaalilla olisi oma teema, joka kokoaisi eri esitykset ja tapahtumat yhteen. Tämä teema oli läsnä myös tilassa, sillä me rakensimme ja lavastimme tilat myös uudelleen joka festivaalia varten.

S: Sen taiteellisen tiimin kautta halusimme myös edistää festivaalin moninaisuutta, että saataisiin paikalle mahdollisimman erilaisia ihmisiä eri konteksteista. Me halusimme jo tuolloin työskennellä ei-hierarkisesti. Että jokainen voisi tuoda festivaalille sen, mitä halusi. Pääasia oli kuitenkin, että meillä olisi esityksiä, työpajoja ja paljon ihmisiä ja paljon juhlia! Haha.

E: Mitä opitte Pop Up Art Housesta?
S: Suurin onnistumisen tunne tuli varmaan siitä, että me tehtiin se. Niin monet sanoi, että Pop Up Art Housesta ei tule mitään, suomenruotsalaisen teatterin kenttä on liian pieni jne., mutta me tehtiin se

J: Ja opittiin kyllä paljon siitä, millaista on yrittää jakaa resursseja ja kuratoida ohjelmaa. Me kysyttiin silloin kulttuurikeskus Caisasta, miten me voitaisiin pysyä mahdollisimman avoinna tekijöille eri lähtökohdista. Heidän vastaus oli periaatteessa, että ihmiset valitsee tulla osaksi festivaalia tai sitten he eivät tule ja se on heidän valintansa. Me ei voida päättää heidän puolestaan. Todettiin, että voidaan tarjota tämä tila ja joitain resursseja, mutta joskus vaikka oltaisiinkin liikkeellä hyvien intentioiden kanssa asiat ei suju niin kuin me halutaan tai me tehdään jotain väärin. Se on ihan ok myös ja siitä on opittava.

S: Ja silti me onnistuttiin tuoda tätä kenttää yhteen, ihmisiä yhteen ja näin onnistuimme tekemään Pop Up Art Housesta inklusiivisen festivaalin.  Joskus oli paljon yleisöä ja joskus vähemmän, koskaan ei voinut tietää miten mikäkin toimisi. Mutta Pop Up Art House oli sellainen opetus, että ei pidä vain ajatella jonkun tekemistä ja pyöritellä ajatuksia. Sen sijaan pitää vaan alkaa toimia ja tehdä. 

E: Se kuitenkin loppui sitten noiden kahden vuoden jälkeen ettekä jatkaneet sen parissa?
S: Joo, me tajuttiin siinä loppua kohti että siitä festivaalista oli tullut vähän liian sisäänpäin kääntynyt ja leikkikenttä asioille, joiden takana me ei ehkä ihan seisottu. En siis tarkoita, että se olisi mennyt pilalle tai mitään, mutta meille on myös tärkeää lopettaa asioiden tekeminen silloin kun me tajutaan, että tää on nyt jo ”nähty”

J: Pitää osata lopettaa ajoissa. Ettei venytetä juttuja niin pitkään, että ne menettää elinvoimansa.

S: Joo. Haluamme koko ajan kasvaa ja oppia taiteilijoina. Mulle kaikki meidän projektit on myös mahdollisuus oppia itse. En siis halua olla sillä tavalla tekopyhä ja ajatella, että nämä meidän yhteisölliset projektit olisi jotain hyväntekeväisyyttä esitystaiteen kenttää kohtaan vaan nämä on myös minulle elintärkeitä taiteilijana. Mulla on oltava mahdollisuus oppia ja kehittyä, olla liikkeessä. Kun tekee normikriittistä taidetta, siihen liittyy olennaisesti kokemusten jakaminen, muiden kuuntelu ja pysyminen avoimena maailmalle. Sitä ei voi tehdä yksin.

E: Niin teillähän oli myös tämä työpajojen sarja. Teidän antirasismiin ja normikriittisyyteen keskittyviä työpajoja järjestettiin yhteensä kuusitoista kappaletta vuosien 2016 ja 2018 aikana. Oliko tämä oppiminen inspiraationa näiden työpajojen synnylle?
J: Joo, se liittyy tuohon, mitä Sonja sanoi. Haluttiin jatkaa työskentelyä yhdessä eri toimijoiden kanssa. Iso kysymys oli myös, että kuinka voimme toimia antirasistisesti ja normikriittisesti ja tehdä taidetta ilman, että se olisi liian opetuksellista tai saarnaavaa. Pyrittiin oppimaan näitä asioita yhdessä yhteisönä. 

S: Tuohon aikaan keskustelu normikriittisyydestä ja antirasismista oli vasta syntymässä Suomen teatterin kentällä. Esimerkiksi Ruotsissa, missä me ollaan myös paljon työskennelty, näistä teemoista oli keskusteltu jo pidempään. Oli mielenkiintoista mennä sinne ja muihin pohjoismaihin ja kuulla millaisten kysymysten ja asetelmien kanssa siellä painitaan. Ne ongelmathan ovat hyvin pitkälti samoja. Kysymys on aina vähän siitä, että onko keskusteluilmapiiri vielä valmis kaikkien teemojen ja aiheiden käsittelylle.

J: Näiden työpajojen aikana tajusin, että mun täytyy alkaa miettiä mitä teen etuoikeuksillani ja rahoilla, joita saamme. Ja että mun pitää myös oppia miten puhua näistä asioista ja millaista kieltä käytän. Tämän tuloksena meidän omassa työpajasarjassa oli mm. yksi separatistinen työpaja johon me ei Sonjan kanssa voitu osallistua. Se myös oli mielenkiintoinen kokemus ja herätti paljon ajatuksia!

S: Lopulta ihmiset alkoikin kysyä meiltä, miksi meillä oli nämä rahat näiden työpajojen järjestämiseen. Huomattiin, että keskustelu antirasismia koskien oli mennyt yhteiskunnassa eteenpäin ja täten meidän työpajoistakin tuli vähän ”outdated”. Ja ennen kaikkea, hyvä niin! Se oli meille kuitenkin taas sellainen taitekohta, että tajusimme ettei tämä toimi enää näin ja meidän pitää siirtyä eteenpäin.

E: Mun mielestä Pop Up Art Housessa ja näissä työpajasarjoissa on paljon samaa, mitä me yritetään nyt tehdä Portalin kanssa…
S: Ehdottomasti. Varsinkin nyt kun elämme tämä pandemian kanssa, tuntuu entistä tärkeämmältä tuoda tekijöitä ja ihmisiä yhteen. Edelleen muistaen, että tämäkään projekti ei ole hyväntekeväisyyttä. Alettiin tehdä Portalia, koska nähtiin, että tällaisen toiminnan kautta voisimme oppia paljon, mutta tuoda myös omaa työtämme näkyvämmäksi. Toivotaan toki, että kaikki osallistujat hyötyisivät tästä projektista yhtä lailla!

E: Mitä odotatte Portalilta?
J: Normikriittisen taiteen kanssa työskentely on siitä mielenkiintoista, että sille tärkeät näkökulmat ja painopisteet muuttuvat yhtäaikaa maailman kanssa, kuten me huomattiin meidän työpajojen kanssa. Samoin ne jutut, jotka oli tärkeitä Pop Up Art Housen jälkeen ei välttämättä ole niin ajankohtaisia nyt. Ajatus Portalista syntyi viime syksynä kun ruotsinkielisellä kentällä oli paljon puhetta teatterin ja esitystaiteen kritiikistä. Me haluttiin luoda paikka, jossa taiteilijat itse pääsisivät myös esittelemään töitään ja työskentelytapojaan ilman, että mukana olisi välttämättä sellainen taiteilija vs. Kriitikko asetelma. Esitystaiteesta ei juuri puhuta kuin kritiikeissä niin koettiin tarpeelliseksi että se näkyisi muuallakin. Sitten ajatus koronakevään myötä lähti vähän laukalle. Haluttiin ottaa enemmän ryhmiä mukaan ja järjestää konkreettista toimitaa ryhmien välille.

S: Tämmöinen yhteinen jakamiseen perustuva työskentely antaa myös niin paljon taiteelliselle prosessille itselleen. On hienoa päästä kuulemaan miten toiset tekee asioita ja oppii paljon erilaisista ihmisistä ja heidän lähtökohdistaan. 

J: Me tehdään siis myös paljon interaktiivisia esityksiä ja voin kyllä sanoa, että siinäkin mielessä tästä kaikesta yhdessä työskentelystä on ollut apua. Ollaan opittu kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja tulemaan niiden kanssa toimeen. 

Teksti: Elina Tervonen
Kuva: Liina Aalto-Setälä